tiistai 31. tammikuuta 2012

Matoja siellä ja täällä, ennen kaikkea kuitenkin siellä

Tätä postauta ei kannata lukea. Tästä tulee vaan paha mieli ja ällötys. Itseänikin ällöttää koko ajan enkä oikein pysty ajattelemaan muuta kuin tätä asiaa.

No niin, ja koska kuitenkin luette, niin: näin ihan kamalaa unta. Se pohjautui luultavasti eilisiltaan, jolloin meinasin saada sydärin. Olimme jo menneet sänkyyn ja ihmettelin, mitä Kirppu rapitestelee sängyn alla. Jossain vaiheessa nousin mennäkseni vessaan ja voi Luoja, kirkaisin niin että seinät tärähtivät, sängyn vieressä istui Kirppu vieressään iso musta koppakuoriainen. Peräännyin paniikissa ovelle ja aloin samalla vähän hysteerisenä nauraa, kun tajusin että kyseinen ötökkä on muovia. Samalla pelotti kauheasti, olin kuin jonkun mielenhäriön vallassa, nauroin ja kiljuin samaan aikaan ja tärisin kuin horkassa, sydän löi hulluna. Kiljuin Villeä piilottamaan ötökän roskiin. Ville sai varmaan jonkun poikamaisen halun kujeilla, koskapa laittoi ötökän hyvin epätahdikkaasti tyynylleni. Aloin melkein itkeä ja anelin hysteerisenä että vie se pois, älä heitä sitä mun päälle (?), piilota se, ota paperia ja laita se pois (?). Ville piilotti ötökän laatikkoon ja tärisin vieläkin ja vannotin hänet olemaan ikinä "yllättämättä" minua sillä oksetuksella.

Uni tulin aikanaan eikä tuonut lepoa kauhean painajaisen vuoksi. Siinä minulla oli  m a t o j a  kröhöm, siellä eräässä intiimissä paikassa. Olin ihan kauhuissani kun kuvittelin matojen kiemurtelua siellä. Lääkäri sanoi, että voi desinfioida minut joulukuussa, mutta ennen sitä ei ole vapaita aikoja. Makasin tikkujäykkänä sängyllä ja kuvittelin matojen kuhinan, ja sitten näin miten lakanalla mönki pieniä valkoisia matoja. Ajattelin helpottuneena, ai ne ovatkin noin pieniä. Ei kuitenkaan huvittanut enää maata joten pomppasin kastelemaan kukkia, niitä oli makkarissamme hirveästi ja ne kaikki nuupahtivat juuri ennen kuin ennätin kastella niitä. Juuri ennen heräämistä ajattelin, ei tässä nyt ole kuin suunta ylöspäin ja tunnelin päässä näkyy valoa, kyllä kukat virkoavat kahden viikon päästä kun vain saavat vettä ja onhan se lääkäriaikakin jo joulukuussa. Aika hemmetinmoista optimismia!

Äsken heitin matot ja viltit parvekkeelle. Jotenkin ne ajatukset möngertävistä madoista eivät jättäneet rauhaan... Pitääkin etsiä joululahjaksi saamastani unikirjasta selitys viime yön meiningeille.


Jälkikirjoitus. Ja unikirjahan sanoo matojen tarkoittavan seuraavaa: koen alemmuudentunnetta, joku yrittää hyötyä työni tuloksista, epäilyistäni huolimatta ystäväni ei petä minua. Kukista sanotaan, että joskukat ovat kuihtuneet ystävien kesken syntyy erimielisyyttä. O ' ouu! Olen lähdössä ihan kohta Hämeenlinnaan ystävän luokse tutustumaan hänen uuteen kotiinsa ja saunomaa, nuo ystävän kanssa erimielisyydet eivät lupaile kivaa. Tuleekohan riita löylyjen sopivuudesta?

maanantai 30. tammikuuta 2012

Sipsirasvaa sormissa ja pikkumusta haaveissa

Yksin valvon mä yössä. Tykkään.

Katsoin äsken leffan Coco Chanelista. Olin jostain syystä odottanut tuon leffan katsomista ihan kamalasti ja valitettavasti jouduin pettymään. Ehkä osasyy sille, miksi leffasta jäi vähän laimea maku on se, että touhusin samalla kaikkea muuta ja painoin pausea vähän väliä: laitoin pyykkejä, kävin kurkkimassa nuoria, siivosin keittiötä, keitin kahvia, söin soppaa. Jäi vähän pirstaleinen kuva koko ellusta tuolla katselutaktiikalla. Kuitenkin olisin toivonut enemmän keskittymistä Cocon eli Gabriellen muotivuosiin ja vähemmän köyhyyden, kurjuuden ja nöyryytyksen vuosiin ennen kuin bisnekset lähtivät rullaamaan. Ymmärrän kyllä, että tuossa haluttiin esittää henkilökuvaa, mutta minulle olisivat ihan vain kelvanneet pukuloistot, laukut ja pitkät helminauhat. Olin varautunut ihastuttavaan muotiilotulitukseen ja estetiikan voittokulkuun ja sainkin jotain ankeampaa ja elämänmakuisempaa. Byää.

Mietin tuosta Cocosta, että ehkä hän oli niin rohkea ja itsevarma siksi, ettei hänellä ollut juurikaan menetettävää: ei perhettä eikä omaisuutta. Oikeastaan vain istekunnioituksensa ja lahjakkuutensa (vain, sanoinko?), ja itsekunnioitustaankin hän joutui myymään heilastelemalla yrjöttävän irstailevan kartanonherran kämpillä asuinpaikan saadakseen.

En tiedä. Miksi niin odotinkaan.

Audrey Tautou oli kyllä hurmaava, kuten hän aina on. Olen tänä viikonloppuna katsonut kaksi Tautou-leffaa: tämän Coco Chanelin ja viime yönä Kimpassa. Olen nähnyt sen ennenkin, se perustuu Anna Gavaldan samannimiseen romaaniin. Taitaa olla yksi lempielokuvista. Tällä viikolla olen katsonut myös Kill Bill 2:n, kun tuli niin sopivasti telkkarista toissa yönä, ja sitten sen Marilyn-leffan keskiviikkona.

Perjantaina menin rakasta siskoani hänen yliopistolleen vastaan. Kävelin ja oli ihanaa kulkea aamupäiväkuhinaisen Kallion läpi. Minä vaan rakastan sitä kaupunginosaa. Siitäkin huolimatta ja juuri siksi, että kaikessa rauhassa kävellessäni vastaantuleva humalainen sihahti mulle, Eiks sua palele, perkele. Palelikin kyllä vähän, olinhan hameessa ja ilman pipoa ja ympärillä paukkui tammikuun pakkanen. Muita legendaarisia Kallio-lausahduksia on mm. vuosia sitten sattunut seuraava: tarvoin tuulta päin ympyrätalon edessä tukka pystyssä ja minulle huudettiin kadun toiselta puolelta, Varo ettei peruukki lennä. Kallio = sydän. En kuitenkaan haluaisi asua siellä enää, mutta aina siellä on kiva käydä.

Siskoni kanssa käytiin syömässä yhdessä thaikku-paikassa ja sitten vain luuhattiin vaatekaupoissa. Tuntui niin hyvältä viettää kiirettömästi aikaa yhdessä ja puhua tietäen, että silti jäi vielä paljon asioita joita ei ehditty käsitellä. Ennen eron hetkeä kävimme vielä Kampin Kaakaopuu-kahvilassa cappucinoilla (minä) ja valkosuklaakaakaolla (sisar).

Tulppaanit jotka ostin tiistaina ovat vieläkin kauniita ja saan niistä iloa joka päivä. Tänään siivosimme pienimuotoisesti, minä vessan ja Ville tiskit. Sitä ennen kävimme kaupassa, leffavuokraamossa ja kahvilla. Sitten minun pitkin lähteä tänne töihin.

Haaveilen täydellisestä meikkipussista, tai oikeammin sen sisällöstä. Poskipunaani olen tyytyväinen, se on sellainen voidemainen ja ollut luottotuoteeni iät ja ajat (se sama merkki ja sävy siis. Kyllä se aina välillä kuluu ja vaihtuu uuteen.). Ripsivärissäkin olen aina käyttänyt yhtä ja samaa, mutta nyt ostin Barcelonasta uuden Sephoran ripsarin ja se on  i h a n a. Kunhan siskoni menee keväällä Lontooseen teen hänelle pienen Sephora-tilauksen... Jonka on paree olla jäämättä rajalle. Kulmakynäni on hyvä, siinä on toisessa päässä harja jolla sudin jouheni ruotuun. Luomivärejä en juurikaan käytä, mutta kun käytän on toissajouluinen smoky eyes - palettini siihen tarkoitukseen omiaan. Värit ovat laadukkaita ja mukana tullut sivellin niin hyvä, että jopa minä saan sillä varjostukset tehtyä (ainakin jonkinmoiset).

Ongelmana on siis lähinnä meikkipohja. Nykyään käytän yhtä meikkivoidetta, olisikohan Lorealin, johon en kyllä ole yhtään tyytyväinen. Sen luvataan olevan kevyt, peittävä ja kestävän iholla siistinä 20 tuntia (?), mutta minun ihollani se on enemmänkin samea, paakkuuntuva ja koko meikin naamioksi tekevä pakkeli. Haluaisin hyvän mineraalimeikkivoiteen mutta en ole oikein perehtynyt niihin, plus vähän hirvittää laittaa sellaista summaa menemään. Vaikka ovathan ne sitten pitkäkestoisia, ja jos oikeasti saisin heleän, luonnollisen mutta ei rasvaisen ihon, niin voisihan siitä riemusta kyllä maksaakin.

Jaarin jaarin. :-)

En oikein tiedä mitähän tässä nyt tekisi, joten taidanpa mennä syömään. Ei muuten ihme, että laihduttaminen on niin kovin vaikeaa, kun on täällä duunissa. Tänäänkin täällä oli juhlittu erään asukkaamme syntymäpäiviä ja kun tulin töihin näin ensimmäiseksi notkuvan pöydän juustonaksuja, pasteijoita, keksejä, karkkeja, täytekakkua, cokista. Välillä kun tulen yövuoroon piilotan herkut kaappiin "poissa silmistä poissa mielestä" mentaliteetilla, mutta nyt annoin niiden olla ja olenkin napsinut jo kaksi kupillista sipsiä. Pysyypähän verensokeri kohillaan, ja silleen.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Mutta minä olen ja elän ja hengitän

Vielä muutama tunti yövuoroa jäljellä, kolme tarkalleen. Mun jouluna tavoittamani zen-mieliala ei ole vieläkään hävinnyt ja alan jo uskoa, että kyse ei ollutkaan mistään hetken hurmiosta jonka saivat aikaan pehmeä valo ja rakkaiden seura, vaan olen ihan oikeasti oppinut jotain tästä elämästä ja siitä miten maailma makaa.

Sitä että oikeasti on vain tämä hetki, että elämä on virta jossa on välillä suvantoja ja välillä tyrskyjä, että kannattaa seurata veden luonnollista liikettä eikä räpiköidä ainakaan vastakkaiseen suuntaan. Käytännössä sitä, että jos olen vaikka väsynyt en pidä sitä minään, en voivottele itseäni niin kuin aiemmin koko sen väsyneen päivän. Saatan ajatella, että okei, nyt olen viime aikoina nukkunut huonosti, mutta ei tämä jatku. Tai jos on huonot työvuorolistat en ajattele, apua seuraavat kolme viikkoa pelkkää paskaa liian vähällä vapaa-ajalla apua voi ei, vaan mietin: no nyt on tällainen, sitten taas erilainen. Mitä sillä oikeastaan on väliä, kun varmaa on vain tämä hetki. Ja näissä yövuoroissakaan en enää niin vello omissa olotiloissani, tyyliin apua kun väsyttää kello kolmelta, kello viideltä helpottaa, kuudelta on enää kaksi tuntia kun pääsee nukkumaan. Ajattelen että ainahan minä olen jaksanut valvoa ja nyt on kulunut jo vuosi siitä kun valvoin ensimmäisen yövuoroni ja miten ainutkertaiselta se tuntuikaan, ja miten lamaannuttavalta se väsymys välillä, ja silti valvon taas, elän taas, olen. Ainakin tämän hetken.

Ihan todella en tiedä olenko kokenut tällaista rauhaa itseni kanssa ikinä, mutta tiedän että tähän olen pyrkinyt. En tarkoita ettenkö enää olisi se sama vanha hermoilija ja murehtija mitä olen aina, mutta silti asioillani ja elämälläni on nyt eri perspektiivi. Pidempi. Kuten sanottu, elämä on virta, se etenee ja liikkuu aina vain, olen osa tätä maailmaa ja universumia ja niin ajatellen elämä ei oikein koskaan lopu, eikä ala, elämä on. Minä vaikutan ja minuun vaikutetaan, satunnaiset kohtaamiset, merkittävät ihmiset, sekin miten vain olen.

Vai joko menee liian ufoksi?


lauantai 28. tammikuuta 2012

Matkapäiväkirja - Barcelona tammikuu 2012

No niin, kuulkaas! Tässä kertomusta parin viikon takaisesta Barcelonan matkastamme. Kuvat ovat jo tulleet edellä, ja vaikka kaikki tiedämme, mikä niiden kertomisentaito on sanoihin verrattuna niin tässä kuitenkin jotain. Jaoin matkan mielessäni kategorioihin ruoka, hotelli, museot ja nähtävyydet, kaupunki, ihmiset, shoppailu ja yleistä ja niiden pohjalta mennään. No niin, kuulkaas, siis. ;-)


 
YLEISTÄ

Tämä matka oli siis Villen ja minun ensimmäinen "oikea" yhteinen matka tällä viiden ja puolen vuoden taipaleellamme. Olemme kyllä käyneet yhdessä lukemattomia kertoja Tallinnassa, kerran Pärnussa, pari kertaa Heinävedellä (kerran oikein yön yli), kahdesti Joensuussa (Ilosaaressa ja muuten), kerran Lieksassa ystävien häissä, usein kotopuolessa. Mutta tällä tavalla kuukausia etukäteen suunnitellen emme ole matkustaneet. Varasimme lennot elokuun lopussa, saimme ne edullisesti Norwegianin kautta (135 euroa meno-paluu per nuppi). Hotellin varasimme syyskuussa, siitä pulitimme 170 euroa per nuppi/ viikko.

Tarkoituksena oli säästää ennen matkaa käyttörahoja, mutta yllättäen se sitten jäi. Kröhöm. Matkalla tulimme toimeen niin, että minä tyhjensin säästötiliäni ja elelin herroiksi sillä,  ja Ville otti tammikuun palkkansa melkein kokonaisuudessaan mukaan. Tarkoituksena oli myös tutustua kohdekaupunkiin etukäteen, ja Ville siinä onnistuikin kirjaston ja joululahjaksi saamansa matkaoppaiden avulla. Minä aloin tutustumisen ensimmäisenä iltana hotellissa.


HOTELLI

Olin vähän jännännyt, millainen hotsku on, kun se oli niin halpa ja olin lukenut siitä netistä kaikkia myrkyllisiä kommentteja, mm. että olisi meluisa, sotkuinen ja kaikin puolin epämiellyttävä rotankolo. Helpotukseni olikin suuri, kun pääsimme hotellille ja huoneeseemme ja se oli kaikin puolin asiallisen oloinen. Vaatimaton kyllä, mutta perussiisti, varusteinaan kaksi sänkyä, yöpöytä niiden välissä, kaappi, pöytä jolla oli telkkari (josta näkyi rätisten tasan yksi kanava), tuoli sekä kylppäri ammeella. Olimme kolmannessa kerroksessa, mikä varmaan toimi hyvänä melustopperina, koska ikkunat olivat tietenkin yksinkertaiset ja kyllä välillä kadulta kuului melua. Samoin seinät olivat melko ohuet ja esim. aamuisin saattoi kuuden aikaan havahtua ääniin naapurihuoneista. Ihmettelin tuota aikaista kellon lyömää, kunnes kuulin että monet baarit menevät kuuden hujakoilla kiinni.

Hyvin kuitenkin saatiin nukuttua. Varmasti siihen auttoi sekin, kun käveltiin joka päivä ainakin kymmenen kilometriä ja hujautettiin aterioiden kyytipoikana pullo viiniä... Se, että sänkyjä oli kaksi erillistä aiheutti sen, että me romanttiset lempiväiset ramppasimme toistemme viekussa ja kuten Ville sanoi, koskaan ei illalla tiennyt missä aamulla herää.

Hotellista olisi saanut aamiaisen viiden euron lisähintaan, mutta me passasimme sen suosiolla ja kävimme pupeltamassa läheisessä leipomo-kahvilassa. Hotellimme sijaitsi Ravalin alueella, josta löytyi pilvin pimein kahviloita, kuppiloita, ruokakauppoja, viinakauppoja, tupakkakauppoja, kaiken maailman kauppoja, ravintoloita. Kerron tuosta Ravalista vielä tarkemmin.


KAUPUNKI

Tykkäsin Barcelonasta kaupunkina ihan mielettömästi! Tähän mennessä olen käynyt Tukholmassa, Tallinnassa, Luxemburgissa, Münchenissä, Kölnissä, Budapestissa, Lontoossa, ja noista kyllä Tallinnan ohella Barcelona on ihan lemppari. Siihen vaikuttivat ihmisten ystävällisyys, ilmapiirin rentous ja välittömyys, eläväisyys - vieri vieressä "kivijalkamestoja", kuten juuri kauppoja, ravintoloita, baareja. Oikein todella matalan kynnyksen meininki. Kadut olivat kapeita ja sokkeloisia - vastapainona isoille, hienoille liikekaduille ja sellaisille. Kaupunkia ympäröivät vuoret ja siellä sun täällä kasvaa palmuja, mikä oli tietenkin ihan mieletöntä etelän eksotiikkaa meille pohjolalaisille...

Barcelonan keskustassa on pääkatu La Rambla. Se on noin puolentoista kilometrin mittainen leveä kävelykatu, jonka molemmilla puolilla kulkee autotiet. Siellä on kaikkea turisteille suunnattua roipetta, mm. matkamuistoja ja ylikallista paskaruokaa. Todettiinkin Villen kanssa asiantuntevien matkakriitikoiden ominaisuudessa, ettei La Ramblassa ollut muuta hyvää kuin se, että se toimi hyvänä maamerkkinä. La Ramblan alapäässä (ja tähän teinityttömäistä tirskuntaa) on Kolumbuksen patsas (myöskin hyvä maamerkki), satama ja Maremagnumin ostoskeskus, jossa käytiin heti ekana iltana ja jossa taisin vähän seota korukaupassa... La Ramblan yläpäässä puolestaan on Catalunyan aukio ja mm. Hard Rock Cafe Barcelona sekä paaaljon ihania kauppoja. Aika sellaista hienoa aluetta. Sitten La Ramblan toisella puolella on Ravalin alue, jossa meidän hotelli siis sijaitsi, ja toisella puolella Goticin osa, jota Villen kanssa kutsuimme tuttavallisesti Gootiksi.

Ravalia voisi ehkä kuvailla niin kuin Helsingin Kallioksi potenssiin sata. Paljon baareja, paljon "rantojen miehiä", paljon prostituoituja, paljon vähän kaikkea hämärääkin. Esim. meillekin yritettiin myydä kahdesti huumeita (kerroin tuosta siskolleni ja sanoin "esim. meillekin myytiin kahesti huumeita...", johon hän korjasi, "siis ilmeisesti yritettiin myydä..?"). Toisaalta siellä oli rentoa, elämänmakuista, ystävällistä, välitöntä ja paljon kivoja baareja ja ravintoloita. Olin ensin vähän peloissani kun liikuttiin siellä iltaisin, mutta sitten lohdutin itseäni samalla tavalla kuin silloin 19-vuotiaana Kallioon muutettuani: siellä missä on ihmisiä tuskin tulee tapahtumaan mitään kauhean pahaa. Tai siis tietenkin ihmiset juuri ovat kaiken pahan alku ja juuri, mutta jos kadulla on vaikka sata tyyppiä, niin olisi aika epätodennäköistä, että ne kaikki päättäisivät ryöstää, raiskata ja paloitella meikäläisen. Eli vaikka olisi humalaisia niin potentiaalisia silminnäkijöitä ja avunantajia kuitenkin. Myös poliiseja pörräsi aika tiuhaan, mikä rauhoitti mieltäni.


IHMISET

Kuten sanottu, ihmiset olivat ystävällisiä ja välittömiä. Ravintoloissa palvelu oli paljon parempaa mihin on tottunut, niin välitöntä että melkein unohti, ne vain haluaa mun rahat. Liikkeissä oli ystävällinen palvelu ja esim. baareissa tuotiin eteen monesti tapaksia tai muuta pikkupurtavaa, vaikka olisi otettu vain kaljat. Paikalliset eivät puhuneet mitenkään kovin hyvin englantia, mutta sen minkä he hävisivät kehnommalla kieliopilla ja sanavarastolla korvasivat he monenkerroin itsevarmuudella ja rohkeudella.

Kaduilla kaikui iloinen puheensorina ihan ventovieraidenkin kesken, mikä tuntui ihanalta. Aina kun kysyttiin tietä jonnekin ihmiset neuvoivat tavattoman ystävällisesti (usein kyllä ihan päin helvettiä, mutta vaikka rämmittiin - missä suossa me oltiin??- kilometritolkulla vikasuuntaan jaksoi se ystävällisyys kuitenkin lämmittää...) ja jos eivät osanneet itse neuvoa, huikkasivat jonkun ohikulkijan avuksi. Etsiessämme Gaudi-puistoa, joka on yksi fancy nähtävyys, yksi pappa alkoi oma-aloitteisesti neuvoa tietä. Nuo vanhat papat toimivat muuten niin, että kun ilmaistiin ettei ymmärretä espanjaa napittivat he vain entistä syvemmälle silmiin ja puhuivat tavattoman  h i t a a s t i  ja selkeästi painottaen puhettaan merkityksellisesti. Ymmärrykseenhän se ei auttanut mutta oli huomaavaista kuitenkin, kai. Kerran ostettiin kaupasta viiniä ja kysyttiin pullonavaajaa, ja kauppias kävi hakemassa meille sellaisen toisesta kaupasta. Toisella kerralla Ville kysyi tupakkaa (jota ei myydä tavallisissa kaupoissa, jota ei silloin tiedetty) ja kauppias tarjosi omistaan. Tai en minä tiedä olivatko he kauppiaita vai mitä puotipuksuja, mutta sanonpa nyt kauppias. Itseäni niin lämmitti 17-vuotiaana kylän K-kaupassa kesätöissä kun eläkeläiset välillä sanoivat minua kauppiaaksi.


MUSEOT JA NÄHTÄVYYDET

Barcelona on kaupunki, jossa riittää nähtävää. Jostain matkaoppaasta luin, että tärkein asia mitä Barcelonan reissulle voi pakata mukaan on hyvät kengät, ja sen kyllä allekirjoitan ihan täysin. Kenkien hyvyydestä huolimatta Villen ja minun matkan suurin riita koski nimenomaan kävelyä. Oltiin kävelty yli kolme tuntia Sagrada Familian kirkolle. Kun lopulta löysimme kirkon oli jo ihan pimeää, ja vaikka olimme pitäneet matkalla monta pysähdystä oli kuitenkin väsynyt ja kiukkuinenkin mieli. Kello oli kymmenen paikkeilla illalla ja menimme väärään metroon emmekä yhtään tienneet missä olemme. Ville sitten ehdotti että otetaan taksi, johon minä, eikä oteta, me kävellään. Noin viaton aihe, mutta saimme siitä hirveän perustavanlaatuisia asioita käsittelevän riidan, tyyliin sinä haluat aina päästä helpoimman kautta kaikesta, sinä haluat aina lyödä päätäsi seinään, väkä väkä. Lopulta otimme sen taksin ja vähän varovasti toisiamme kädestä, ja sanoin lepytellen, "No oli tää taksi ihan hyvä idea. Enkä mä tarkottanu sitä, että sä aina haluaisit mennä helpoimmalla kaikesta." Hiljaisuus, lisäsin "etkä säkään varmaan tarkottanu kun sanoit, että mä olisin sadisti joka haluaa vaan kiduttaa ihmisiä". Naurettiin ihan sikana.

Viikon reissumme aikana kävimme turistibussikiertoajelulla (tuli kylmä!), Picasso-museossa, Dali-museossa, Gaudi-puistossa, erotiikkamuseossa ja kahteen kertaan sitä Sagrada Familian kirkkoa katsomassa. Se on muuten sellainen laitos, että on ollut tekeillä yli 200 vuotta eikä valmista näy. Paikalliset kuulemma miettivät, pitäisikö koko hökötys purkaa ja laittaa tilalle vaikka puisto, ja tuleekohan siitä ikinä valmista... Komean näköinen se oli, vaikka nostokurjet seisoivatkin vieressä.

Paljon olisi vielä nähtävää, mutta voisin mielelläni matkustaa tuonne uudestaankin eli onpahan jotain sillekin kerralle!


RUOKA

Emme syöneet tapaksia emmekä paellaa. Söimme pizzaa, hampurilaisia, pihvejä ja vielä kerran pizzaa. Olisi varmaan pitänyt sitä paellaakin maistaa, mutta kun ei vaan maistunut. Pizza maistui liiankin kanssa ja kotona housut kiristivät. Jotain kutistavaa pesuainetta vissiin... Paras ravintolamuisto on se, kun olimme hytisseet pari tuntia kiertoajelubussissa ja hyppäsimme jääkalikkoina yhden ostoskeskuksen luona pois. Oli siesta-aika ja kävelimme vieraita katuja etsien paikkaa, joka olisi auki, ja sitten menimme yhteen aivan vaatimattoman näköiseen pizzeria-ravintolaan. Siellä meidät vastaanotti ihana ystävällinen (komea) mies, joka kattoi eteemme punaviiniä ja höyryävät pizzat, ja vähitellen lämpö palasi koko kroppaan ja juttelimme ja nauroimme ja vietimme kerrassaan lämminhenkisen ateriahetken. Jälkiruoaksi Ville otti Irish-coffeen ja minä tavallinen ja se Villen kahvi oli sellainen iso kermavaahdolla kuorrutettu namupala, jossa maistui tiukka viina niin että tukka seisoi päässä. Koko lysti, siis pullo viiniä, pizzat ja jälkkärikahvit maksoivat 26 euroa ja oli ilo pyöristää lähimpään kymppiin. Muistelimme tuota ruokailua monet kerrat jälkeenpäin, siinä sai aivan tuntea itsensä kylmettyneeksi orpoparaksi jonka kiltti hanhiemo ottaa siipiensä suojaan ja tarjoaa höyryävää soppaa ja villasukat jalkaan. Tain jotain sinnepäin...

Ensimmäisenä päivänä kävimme La Ramblalle katetulla terassilla syömässä ja sitä en voi kyllä kellekään suositella. Ruoka oli varmaan suoraan a ' la carte valmisruokaa pakastealtaasta ja juomineen koko lysti maksoi yli 50 euroa. Oli kyllä ihanaa istua siinä juuri uuteen maahan tulleena auringon häikästessä silmiä ja lämmittäessä paljaita käsivarsia, että sinänsä kai se sitten ihan hyvä kokemus oli.

Yhtenä iltana käytiin hotellimme lähellä jonkun vanhan ukon hämyhotellissa. Tutkailtiin ikkunassa listaa kun se ukko vaan jotenkin nappasi meidät sisään ja johdatti baarin poikki ruokasaliin. Siellä oli samanlainen sisustus kuin Karjalassa hotelli Sortavalassa: halpa, köyhä ja köykäinen, jota yritettiin liikuttavasti peittää aivan liian tyylikkäillä liinoilla ja kaiken maailman härpäkkeillä. Jännäsin koko aterian ajan, että joudumme pulittamaan siitä illasta ihan kamalat riistokalliit rahat. Ville moitti minua ilkeydestä ja ennakkoluuloisuudesta, mutta en voinut olla kuuntelematta naisen vaistoani, kun katsoin sitä tyhjää hienoksi naamioitua salia, maistoin kitkerää viiniä ja vastaanotin viiden minuutin välein "hovimestari"-ukon huonolla englannilla kysytyt kysymykset saisiko olla sitä ja saisiko olla tätä. Silloin kun ukko ei kupannut luonamme hän patsasteli parin metrin päässä puvussaan meitä vilkuillen, vanhan miehen selkä kumarassa ja parta väpättäen. Lopulta koitti pelkäämäni hetki ja saimme laskun, ja se oli kyllä ihan asiallinen ja sitten minua alkoi kamalasti säälittää (ja säälittää vähän vieläkin), kun ajattelin että se vanha miesparka ei varmaan vain osaa jäädä eläkkeelle, paikka on menossa konkurssiin ja hän yrittää viimeisillä voimanrippeillään pelastaa sen nappaamalla puoliväkisin turisteja, vaikka oikeasti pitäisi vain osata päästää irti ja aloittaa rauhalliset päivät golfin ja laatuviskien parissa. Voi mies parkaa, kyllä se toisilla ottaa koville kun elämäntyöstä aika jättää, surkuttelin sydämeni kyllyydestä. Eilen meinasin pillahtaa itkuun kun katsoin ukon minulle antamaa lahjaa, siinä on hotellin logo ja luulin että se on taitettava peili mutta eilen kun avasin sen löysinkin sisältä, ei, en miehen nuoruudenkuvaa joka todistaisi että hänkin on joskus ollut komea, vaan pikkuriikkiset ompeluvälineet. Voi hellanlettas, oi. Nytkin meinaa herkistää joten vaihdetaanpa aihetta.


SHOPPAILU

Barcelon kauppatarjonta on hyvä. On tietysti samat H&M:t sun muut mitkä joka paikassa, ja sitten Espanjan omat merkit, kuten Bershka, Stradivarius, Mango, Zara, Pull & Bear, ym. ym. ym. Matkalta tarttui mukaan mm. mekkoja, hameita, neule, sukkiksia, alushousuja, Sephoran meikkejä ym. kauneushärpäkkeitä (joiden traagisen kohtalon kuulette kohta), laukku, koristekisu, kauhea läjä koruja, Conversen All Star - tennarit, ja siinäpä ne taisivatkin olla. Sephora-tuotteille vaan kävi tosiaan vähän köykäisesti. Pakkasimme kiireellä viimeisenä iltana ja mitään, siis paino sanalla mitään, ajattelematta sujautin neljä ihanaa Sephoran suihkugeeliäni Villen reppuun. Järkeni ei soittanut mitään kelloja siinäkään vaiheessa, kun pohdiskelin että pitääpä jättää matkalaukku vielä auki, että saan sitten aamulla naamanpesuaineet ja meikit sinne. Niitä kun ei saa viedä käsimatkatavaroissa, lisäsin rikkiviisaasti mielessäni.

Lentokentällä sitten läpäisin turvatarkastuksen (no ihan kuin se olisi joku ihme), vaikka jouduinkin TAAS käsitarkastukseen. Mikäs siinä vieraiden ihmisten koplattavana. Yritin mokeltaa, että varmaan siksi piippasi kun on tämä rannekoru, ja turvatarkastaja katsoi minua sen näköisenä että joo jätä kuule tyttö arvailut meille, on tässä näitä ennenkin nähty ja yksi jos toinenkin hanuri läpi käyty. Sitten kun olin ollut siinä puristeltavana ihmettelin minne Ville jäi. Tiukka setukka käski juuri häntä avaamaan reppuaan ja kyynel, KYYNEL, sieltähän ne Sephorani pullahtivat esiin. Ville näytti yhtä hämmästyneeltä kuin setäkin, hänhän ei ollut tiennyt mitä reppuunsa pakkasin. Muutenkin tilanne oli vähän hämmentävä, Ville oli joutunut riisumaan kenkänsä, takkinsa, huivinsa, hupparinsa ja tietysti tyhjentämään kännykät sun muut, eli hänellä oli laatikko jos toinenkin tavaraa odottamassa. Setä katsoi minua voitonriemuisesti ja sanoi ilkeästi, näitä ei saa viedä koneeseen, sata millilitraa on suurin sallittu koko. Voi ei voi ei voi ei, hoin suomeksi, pitääkö ne heittää pois. Kaikki uudet juttuni, oli ananasta, myskiä, tämä trauman laatu on saanut minut unohtamaan mitä kahta muuta. Heitä ne pois, Ville sanoi karskisti ja sitten - olin niin pettynyt että pillahdin itkuun. Toistan, tilanne oli hieman hämmentävä, Ville haali omaisuuttaan ja yritti samalla lohduttaa minua ja saada meitä eteenpäin. "Oliks ne noin kalliit?", kehtasi kysyä. No eihän ne nyt kalliit olleet mutta kun niitä ei saa Suomesta, vastasin mielessäni, ja ääneen (pienen säälin toivossa): "Oli. Ja mun parhaat ostokset."

Sitten kun olin vähän rauhoittunut Ville sanoi varovasti, no ei ne nyt varmaan ihan sun parhaat ostokset olleet... Koneeseen mennessämme huomasimme, että Villen huivi ja huppari olivat unohtuneet turvatarkastukseen kaikessa siinä hässäkässä. Huppari oli Hard Rock Cafe Barcelona - huppari, jonka ostin Villelle lahjaksi. Kun kotona huomasin, että olin unohtanut kirjaston kirjani lentokoneeseen, ei se näiden vastoinkäymisten jälkeen tuntunut enää millään. Että kyllä vaikeudet kasvattavat!


Se oli sellainen matka. Huh kun tämän postauksen kirjoittamiseen meni aikaa. Kello on jo neljä, tulee kiire jos meinaan ehtiä vielä katsoa leffan tämän yövuoron aikana.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Maitokahvia, tulppaaneja, Espanjan aurinkoa

Ensimmäinen vapaapäiväni loman jälkeen. Voisi ajatella, että matkan jälkeen sitä jaksaa, mutta olenkin ollut ihan poikki. Olen nukkunut 11 tunnin unia ja halunnut heti takaisin nukkumaan. Samalla arki omissa tutuissa kuvioissa on kuitenkin maistunut. Tuntuu että vähän Espanjan aurinkoa tarttui Villeen ja minuun ja olemme olleet toisiamme kohtaan lämpimiä ja rakastuneita, nauttineet arjestamme ja toisistamme eri syvyydellä kuin aikoihin, siltä tuntuu. Eli loma on tehnyt tehtävänsä. Eilen kävimme tuolla lumisessa ulkoilmassa "lenkillä", toisin sanoen ostamassa isot pussit karkkia. Minä ostin vielä kimpullisen valkoisia tulppaaneja, ne koristavat nyt olohuoneemme pöytää.

En tiedä miksi taas uskottelin itselleni, että heräisin tänään kahdeksalta ja kävisin "reippaalla happihyppelyllä" ennen suihkua ja aamukahvia (jonka muuten juon nykyään maidolla!). "Siitä se päivä lähtee hyvin käyntiin", myhäilin itsekseni ja olin kuin en olisi huomannutkaan sisäistä järjen ääntäni, joka muistutti, ethän sinä ikinä herää vapaapäivänä kahdeksalta etkä ikinä käy reippaalla happihyppelyllä ennen aamukahvia, aamupalaa ja parin tunnin aamuista nettikierrosta. Heräsin siis yhdeltätoista ja sitten suoritin aamukahvini, nettikierrokseni, laittautumisen. Kello 13:45 olin Tennispalatsin leffateatterissa ja tunsin kuitenkin pientä ylpeyttä itsestäni: että olinkin suoriutunut sinne suunnittelemassani ajassa, ja palauttanut vielä matkalla pullot kauppaan ja vienyt laukun suutarille korjattavaksi. Pitääpä muuten muistaa hakea se maanantaina.

Nyt kotona olen pessyt pyykkiä, sytytellyt kynttilät palamaan, naputtanut taulun seinälle, tehnyt itselleni kanasalaatin ja jälkiruoaksi pikapussi-cappucinon, laittanut kasvonaamion, pessyt sen pois, laittanut tilalle mustapää-laput, korjaillut kynsieni lakkausta, kaatanut kynsilakkapullon paidalleni, --- puhunut tässä välissä sellaisen tunnin puhelun siskoni kanssa ja juonut toisen cappucinon. Paljon sitä ehtii, vaikka tuntuisi ettei tee mitään.

Meinasin kirjoittaa tähän samaan syssyyn vielä matkakertomuksen Barcelonan kokemuksistamme, mutta en taida nyt(kään) jaksaa. Kello on jo paljon, huomenna on taas työpäivä. Pitää käydä vielä ostamassa maitoa, kun olen tosiaan totuttanut itseni maitokahviin. Tähän asti olen juonut mustana, mutta loma muutti kaiken, siellä sai niin hyvää kahvia, pikimustaa tappovahvaa kahvia ihanalla vaahdotetulla maidolla, ettei nyt tee enää mustaa kahvia ollenkaan mieli. Maitokahvia tekee niin paljon, että eilen illallakin toivoin, että olisi jo aamu niin saisi kahvia...


Loppuun vielä pari juttua:

Radiossa oli tänään haastattelussa sarjakuvataiteilija Kaisa Leka. Hän kertoi, että arvostaa sarjakuvissa enemmän tarinaa kuin piirrosten "hienoutta", ja minä sain uskoa ja intoa: ihan hyvin voisin välillä piirtää sarjakuvia, olen piirtänytkin mutta innostukseni on sammunut siihen, etten osaa piirtää. Mutta ei se tosiaan haittaakaan, jos tarina on kiva ja ruutuihin menevä. Minulla on välillä hyviä tarinoita arjesta ja sen sattumuksista.

Leffa jonka kävin katsomassa oli My week with Marilyn. Tykkäsin, eikä "Dawson Creek"-Michelle Williamsia suotta ole kehuttu roolisuorituksestaan Marilynina. Ah Marilyn! Ihana, hauras, höpsö, ihmisen ikäväinen kirkas, kirkas tähti <3


lauantai 21. tammikuuta 2012

Siivoushullun salaiset tunnustukset

Haluaisin kirjoittaa tänne matkapostauksen "muistoksi jälkipolville", mutta tänään en taida jaksaa kirjoittaa. Koti on sotkuinen, kun ei olla kahteen viikkoon siivottu, enkä oikein osaa keskittyä mihinkään, jos ei ole siistiä. En kuitenkaan viitsi siivota ennen keskiviikkoa, jolloin olen vapaalla. Silloin aion siivota koko päivän. Villen mielestä täällä ei muuten varmaan edes ole sotkuista: pöydät ja sohvat ovat suht siistit, keittiön tasot ovat siistit, vessan pesin torstaina heti kun tulimme. Välillä haluasin nähdä niin kuin Ville. Minä näen lähmäisyyden lasipöydällä, villakoirat sohvien alla, pölyn pölyn pölyn matoissa ja sohvissa, hienonhienon likakerroksen lattiassa. Hrr. 

On kohtalon mustaa huumoria, että joutuessani Tukholmassa aupairina siivoamaan kuin hullu joka helvatun päivä, koska perheenäiti ei osannut rentoutua sotkussa, on minusta tullut nyt itse samanlainen. Silloin ajattelin häntä milloin ivalla milloin huvittuneisuudella. Minun elämässäni käy aina niin, että saan palkkani ilkeistä ajatuksistani. Kohtalo kouluttaa, niin ajattelen sen. Ja yritän olla mieluummin hyvis. Jos en hyvyydestä niin edes päästäkseni helpommalla. 

Välillä mietin, että ei minulle koskaan tulla jakamaan mitalia siitä, että hän piti aina kotinsa siistinä, tai että hän silitti aina vaatteensa. Lomalla luin Laura Honkasalon kirjan käsillä tekemisestä, joku Kotikutoista on sen nimi, ja se kirja antoi minulle jonkunlaisen synninpäästön. Siinä on kokonaisia pitkiä lukuja siitä, miten ennen vanhaan arvostettiin niin vaatteita kuin muitakin esineitä. Kaikki ei ollut ostettavissa halvalla, rikkoutunutta tai nuhjaantunutta ei todellakaan heitetty pois vaan parsittiin, korjattiin, hiotiin ja hinkattiin ihan viimeiseen asti. Uutta ei ostettu koska sitä ei ollut. Nyt on kaikkea niin halvalla, että voi ostaa vaatteita joita käyttää kerran, jotka ei kestä pesua mutta ei se mitään, on niin halpaa että voi heittää pois ja ostaa uutta. Kaatopaikat täyttyvät ja köyhät lapset ompelevat hikipajoissa, mutta ei se mitään kun se ei sillä tavalla näy. Oikeastaan se on aika helppo jättää huomioimatta, samaan tapaan kuin eläinten keskitysleirit teurastamoissa, samoin kuin aika moni muu asia. Omassa kuplassa on kivaa ja helppoa. Välillä voi keksiä vähän kriisejä ja haasteita, mutta tietysti nekin pyörivät oman pikkunavan ympärillä.

Minä en mitään muuta halua kuin olla siellä kuplassani, oman hyvinsyöneen napani ympärillä. Mutta haluan että siellä kuplassani on kaikki hyvin: shoppailen liikaa, en todellakaan tarpeeseen, mutta haluan rakastaa ostoksiani. Haluan pitää niistä huolta, vaikka ne olisivat muutaman euron alennusmyyntilöytöjä. Haluan pestä hellien, silittää jämptiksi, lustata kaappiini kauniisti. Ja haluan että kotini on kaunis ja siisti, se on minulle yksi tärkeimmistä asioista mitä on, se on sitä silloinkin kun en mieti asunnottomuutta ja miten etuoikeutettu olen. Se ansaitsee että sitä pidetään hyvänä, lattiat kiiltävät, tuoksuu hyvältä, se ei ole kertakäyttötavaraa se on rakkautta. Materialistista, mutta hyvänen aika - miksei kauniita kapineitaan saisi rakastaa, ihastella, arvostaa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

tiistai 17. tammikuuta 2012

maanantai 16. tammikuuta 2012

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

lauantai 14. tammikuuta 2012

perjantai 13. tammikuuta 2012

torstai 12. tammikuuta 2012