Haluaisin kirjoittaa tänne matkapostauksen "muistoksi jälkipolville", mutta tänään en taida jaksaa kirjoittaa. Koti on sotkuinen, kun ei olla kahteen viikkoon siivottu, enkä oikein osaa keskittyä mihinkään, jos ei ole siistiä. En kuitenkaan viitsi siivota ennen keskiviikkoa, jolloin olen vapaalla. Silloin aion siivota koko päivän. Villen mielestä täällä ei muuten varmaan edes ole sotkuista: pöydät ja sohvat ovat suht siistit, keittiön tasot ovat siistit, vessan pesin torstaina heti kun tulimme. Välillä haluasin nähdä niin kuin Ville. Minä näen lähmäisyyden lasipöydällä, villakoirat sohvien alla, pölyn pölyn pölyn matoissa ja sohvissa, hienonhienon likakerroksen lattiassa. Hrr.
On kohtalon mustaa huumoria, että joutuessani Tukholmassa aupairina siivoamaan kuin hullu joka helvatun päivä, koska perheenäiti ei osannut rentoutua sotkussa, on minusta tullut nyt itse samanlainen. Silloin ajattelin häntä milloin ivalla milloin huvittuneisuudella. Minun elämässäni käy aina niin, että saan palkkani ilkeistä ajatuksistani. Kohtalo kouluttaa, niin ajattelen sen. Ja yritän olla mieluummin hyvis. Jos en hyvyydestä niin edes päästäkseni helpommalla.
Välillä mietin, että ei minulle koskaan tulla jakamaan mitalia siitä, että hän piti aina kotinsa siistinä, tai että hän silitti aina vaatteensa. Lomalla luin Laura Honkasalon kirjan käsillä tekemisestä, joku Kotikutoista on sen nimi, ja se kirja antoi minulle jonkunlaisen synninpäästön. Siinä on kokonaisia pitkiä lukuja siitä, miten ennen vanhaan arvostettiin niin vaatteita kuin muitakin esineitä. Kaikki ei ollut ostettavissa halvalla, rikkoutunutta tai nuhjaantunutta ei todellakaan heitetty pois vaan parsittiin, korjattiin, hiotiin ja hinkattiin ihan viimeiseen asti. Uutta ei ostettu koska sitä ei ollut. Nyt on kaikkea niin halvalla, että voi ostaa vaatteita joita käyttää kerran, jotka ei kestä pesua mutta ei se mitään, on niin halpaa että voi heittää pois ja ostaa uutta. Kaatopaikat täyttyvät ja köyhät lapset ompelevat hikipajoissa, mutta ei se mitään kun se ei sillä tavalla näy. Oikeastaan se on aika helppo jättää huomioimatta, samaan tapaan kuin eläinten keskitysleirit teurastamoissa, samoin kuin aika moni muu asia. Omassa kuplassa on kivaa ja helppoa. Välillä voi keksiä vähän kriisejä ja haasteita, mutta tietysti nekin pyörivät oman pikkunavan ympärillä.
Minä en mitään muuta halua kuin olla siellä kuplassani, oman hyvinsyöneen napani ympärillä. Mutta haluan että siellä kuplassani on kaikki hyvin: shoppailen liikaa, en todellakaan tarpeeseen, mutta haluan rakastaa ostoksiani. Haluan pitää niistä huolta, vaikka ne olisivat muutaman euron alennusmyyntilöytöjä. Haluan pestä hellien, silittää jämptiksi, lustata kaappiini kauniisti. Ja haluan että kotini on kaunis ja siisti, se on minulle yksi tärkeimmistä asioista mitä on, se on sitä silloinkin kun en mieti asunnottomuutta ja miten etuoikeutettu olen. Se ansaitsee että sitä pidetään hyvänä, lattiat kiiltävät, tuoksuu hyvältä, se ei ole kertakäyttötavaraa se on rakkautta. Materialistista, mutta hyvänen aika - miksei kauniita kapineitaan saisi rakastaa, ihastella, arvostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?