Olen niin väsynyt etten osaa rauhoittua. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän touhuan. Rentoutuneena osaan levätä. Tämä on elämäni yksi suuri paradoksi. Luin jostain naistenlehdestä, että tarvitset taukoa eniten juuri silloin, kun tauolle tuntuisi olevan kaikkein vähiten aikaa. Toistelen tätä, ja silti eilenkin ollessani töissä 7-22 pyörin kuin tuulispää, en jaksottanut päivääni lepohetkiin ja työhön vaan työhön, työhön, työhön. Kun sain yhden homman tehtyä siirryin seuraavaan, ja taas, ja sitten. Ajattelin aina, tämän jälkeen lepään, mutten osannutkaan. Tänään olin taas aamuvuorossa, pääsin kolmelta ja viideltä piti olla toisessa paikassa, sitä ennen käydä kaupassa ja postissa, kotona, syödä. Kotona pupelsin piirakkaa hiki päässä ja sanoin vahingossa ääneen, nyt kuule menee vähän liian lujaa, eihän montaa tällaista päivää; hörähdin kun tajusin sanoneeni ajatukseni ja hörähdin lisää kuullessani hörähdykseni tyhjässä asunnossa. Olin menossa siskoni kanssa teatteriin hänen yliopistonsa esitystä katsomaan, olin viittä vailla perua koko menon vaikka oli liput ja kaikki, hetken pelkäsin oikeasti etten pääse ulos asunnosta. En voinut jättää mitään puolitiehen siinä kiireessäkään, tai juuri siinä siis, vessapaperi loppui ja asetin uuden rullan telineeseen, kirja putosi lattialle ja oioin sen takaisin paikoilleen, kissojen vesi näytti tunkkaiselta vaihdoin sen, tyyny oli väärässä kohden sohvaa pöyhin sen, jne. Kaikkeen tähän meni noin viisi minuuttia, kuljin kuin nopeutessa filmissä ja silmäni poimivat joka ikisen pienimmänkin epäjärjestyksen.
Nämä kaksi päivää olen ollut melko lailla oman jaksamisen huipulla. 90 prosenttia sadasta ehkä, sanoisin, ja sata tarkoittaa burn outia, pimahtamista ja kaikkensa antamista. Jatkossa voisin yrittää kokea joka päivä edes pienen tylsän hetken. Harvoin koettu tylsyys on ylellisyys.
Nyt odottaisi vielä tämä:
Mutta tyhmähän minä olisin, jos en valitsisi ennemmin tätä:
Joten hyvää yötä! Uni tulee olemaan suloinen. :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?