Ikävä

Kuten keväisin yleensäkin, poden taas huonounisuutta. Ja kuten tällaisina hiljaisina yksinäisinä iltoina, kun tuntuu että koko muu maailma nukkuu "ja tonttu ei vaan saa unta", hiipii mieleen ikävä ja kaiho. Vellon muistoissani, niissä jotka ovat rakkaita ja aarteita mutta jotka tuntuvat kaukaisilta päivisin, kun on valoa ja ääniä ja ihmisiä ja tekemistä. Ikävöin jotain yksittäisiä hetkiä, jotain tiettyä tunnelmaa, ja rakkaita ihmisiäni, voi miten ikävöinkään. 

Piehtaroin ja ryven itsesyytöksissä, miten olen niin huono läheinen ja pidän satunnaisesti yhteyttä, miten joidenkin kanssa menee kuukausia ettei nähdä. Ei auta, ei näinä yksinäisinä hiljaisina öinä, että onhan toinenkin osapuoli, ei minun tarvitse kantaa vastuuta eikä ainakaan syyllisyyttä, ei vain minun, tarkoitan...

Ikävöin siskoani vaikka nähtiin eilen, tahtoisin nähdä hänen päänsä sisään ja tietää kaiken mitä hän ajattelee, vaikka kun näemme puhua pölötämme aiheet vain lipuvat, en mieti silloin näin. Ikävöin toista siskoani ja vanhempiani, mummoa, voi hyvänen aika miten mummoa, ja kummipoikiani, miten näemme niin harvoin, ja ikävöin kaikkia ystäviäni ja kaikkia ketkä olen saanut tuntea. Tuntuu että kaikki olisi mennyt ohi ja en saa enää ketään lähelleni, vaikka tiedän ettei se ole totta, tiedän että on vain tämä hetki ja tämä ja tämä ja tämä, ja jokainen hetki on uusi alku, tiedän että elämä on virta ei se pysähdy se jatkuu, tiedän ettei mitään lopullista ole tapahtunut ja etten muista näitä ajatuksia aamulla. 

Päivällä pötkötettiin Villen kanssa vierekkäin sängyssä, ihomme olivat kiinni ja puhuimme pieniä, kepeitä juttuja, nauroimme, olimme vain siinä toistemme lämmössä, ja olin niin onnellinen, en pakahduttavalla tavalla vaan niin että se onni vain levisi jostain sisältäni ja lämmitti ja teki kaikesta, kaikesta, kaunista, ihanaa ja hyvää, ja mietin miten tuo mies onkin noin rakas, kuusi vuotta sitten vasta tutustuimme ja nyt onni on hänen ihonsa hänen vartalonsa hänen kätensä hänen suunsa hänen sanansa hänen ajatuksensa joita en tiedä, ja joita minun ei tarvitsekaan, koska tiedän että hän on. Ja sillä onnellisella hetkellä en miettinyt entä jos jonain päivänä-, otin kaiken sen vastaan niin kuin ansaitsisin sen, niin kuin ansaitsen sen. 

Tällaisina iltoina haluaisin vain saada kaikki rakkaani lähelle, saman ison huovan alle, olla vain, vaikka tiedänkin että oikeasti se olisi minusta ahdistavaa ja stressaavaa, miettisin mistä tässä nyt juteltaisiin ja voi kamala kun pitää olla näin lähekkäin. Luultavasti pomppaisin pystyyn ja läiskäyttäisin käteni yhteen ja rikkoisin sen hetken, ajaisin kaikki ulos ja jäisin tyhjään kotiin, kahmisin rauhaa ja hiljaisuutta itseeni suut ja silmät täyteen. Siihen asti että tulisi taas tällainen yksinäinen, ikäväntäyteinen uneton yö.