maanantai 16. huhtikuuta 2012

Moni kakku päältä...

Viime yönä tein tosiaan maailman rumimman täytekakun. Koristelukaan ei pelastanut sitä - itseasiassa, kakku oli ok ennen niin kutsuttua koristelua.  Kinuski imeytyi kakun sisään, valui reunoilta pois, vadelmat olivat vetisiä ja valuivat pois... Päivällä heräilin välillä hermostuneena, katsoin kelloa, no niin, nyt ne ottavat kakun esiin, No niin, huh, nyt koko juhlat ovat ohi. Heti töihin tultuani (ja työkavereiden häipättyä) heitin kakun roskiin. Se oli painava, inhottava rumilus.

Olen tässä silkkoisen kakkuni myötä mietiskellyt, miksi tämä kakkuhomma vaivaa minua niin. En ole yleensä sellainen tyyppi, joka automaattisesti ajattelee mokaavansa eikä siksi uskalla kokeilla mitään uutta. Ennemminkin olen sellainen tyyppi, joka tekee etenkin elämän suuret päätökset impulsilla ja intuioitalla ja miettii vasta itse tilanteessa (ulkomailla, uuden poikaystävän kanssa kahden kuukauden seurustelun jälkeen yhteen muuttaneena, opiskelupaikan vastaanottaneena, uudessa oudossa työssä, irtisanomispaperit käpälässä) että ei hitto, oho, mitäs nyt. Samoin hyväksyn ihan hyvin, etten osaa kaikkia (noh, en aivan kaikkia, hehehe) arkielämänkään asioita, en osaa laulaa, zumbata enkä... leipoa. Silti tämä takaisku kolahtaa nyt johonkin sellaiseen kipeään kohtaan, jota sietää tosiaan tutkia ja hoivata. Leipomisterapiaa?

Uskon ihan tosissani, että voin oppia kaiken minkä muutkin. Siksi varmaan löydänkin itseni aina niistä uusista tilanteista, vaikka olenkin tällainen esiintymiskammoinen nössykkä ja ihmispelkoinen kotihiiri. Ajattelen myös, että kaikkea ei tarvitse osata eikä kaikessa tarvitse olla hyvä... Paitsi kaikessa minkä tekee. Siksi tuo täytekakku vaivaa minua. Tein sitä yli kaksi tuntia, se tuli rakkaalle nuorelle ihmiselle, tein sitä täysillä ja tosissani kaulasta kenkiin kermassa (onnistuin avaamaan purkin jotenkin huonosti ja purskauttamaan puoli purkkia kermaa päälleni. Silloin oli pakko sanoa ääneen no voihan vittu ja nauraa hetki yksinäistä hullunnaurua), jaksoin vielä ensimmäisten koristefiaskojen jälkeen uskoa että vielä tästä kalu saadaan. No se kalu mikä siitä lopulta saatiin niin... No niin, no. No no.

Ehkä pitäisi nyt ihan vain pokkana myöntää, että minä en osaa leipoa. En muista olenko leiponut koskaan mitään hyvää - paitsi suolaisia piirakoita ja muuta sellaista, mitä ei tarvitse kohottaa. Eikä siinä mitään (eipä ei, tämäkin postaus syntyi aivan vain tyhjästä ilman mitään vakuuttelun häivääkään).


Ensimmäisen kerran heräsin tänään puoliltapäivin. Kävin vessassa ja Ville kaivautui kylkeeni kiinni (siis tultuani takaisin sänkyyn, ei siellä vessassa!:-D). Kopsautin päämme vastakkain ja tivahdin, pää omalle puolelle. Ville mutisi jotain äkäisenä ja nousi. Eikä siinä mitään, onhan tuollainen päänkopsuttelu inhottavaa, mutta minä sain kauhean väsymysitkukohtauksen. En jaksanut edes pitää silmiä aukia mutta nyyhkytin sitäkin sydäntäsärkevämmin, ja Villellä meni hyvä tovi selittäessä, että olisi noussut muutenkin ja pitäisköhän sun nukkua, vaikutat vähän yliväsyneeltä. Sitten nukuinkin kuuteen heräten vain ne parit kerrat miettimään kakkua.

Olen sanonut tämän usein, ehkä täällä blogissakin, mutta mulla on kyllä mieletön arvostus ja kunnioitus pienten lasten vanhempia kohtaan. Oikeita arjen sankareita! Miten he tekevät sen? Minusta ei ole huonoilla unilla mihinkään. Jos yleensä olen tasainen, reipas ja melkoisen kiva niin väsyneenä se sama tasainen, reipas ja kiva onkin itkuherkkä, dramaattinen, jankuttava ja kamala - parhaimmillaankin ehkä vain ylikierroksilla oleva jatkuvasti naurusta (tai itkusta) ulvova hyeena. Very charming, kyllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs mietit?