maanantai 3. syyskuuta 2012

Nimettömyyden toive, keksityt henkilöt ja mitä se on se suomalaisuus

Vapaapäivä. Kuntosalilla yksi vakiokävijä sanoi, en voinut olla huomaamatta että sulla on sävy sävyyn sukat, kengät, paita, se ei voi olla sattumaa?. Vilautin pinkkiä juomapulloa ja pyyhettä ja sanoin niin, nauroimme. Nyt kun olen käynyt tuolla salilla kohta kaksi vuotta on jotkut naamat tulleet tutuiksi. Yksi nainen on alkanut moikkailla ja jutella, ja nyt tuo mies. Jotenkin se harmittaa minua, haluaisin vain mennä, tehdä treenini, saunoa, mennä taas. Mutta ei kai siitä haittaa ole, jos ei niin anonyymi ole. Vaikken ajatuksesta pidäkään.

Tunsin lämpimän läikähdyksen sydämessäni, kun luin illalla Olivia-muotilehteä ja siinä yhden syksyn tyylin esikuvaksi oli nimetty Lisbeth Salander. Ajattelin hölmösti, että voi Lisbeth, kyllä sinä olet kova. Muutenkin ajattelen aika paljon Lisbeth Salanderia, Mikael Blomkvistia ja muita Stieg Larssonin Millenium-trilogian henkilöitä.

Tein Villelle ja minulle ison kulhollisen pastasalaattia, se hujahti kokonaan illan aikana. Katsoimme Anthony Bourdain Suomi-jakson, se oli hauska ja kiinnosta mutten tunnistanut siitä Helsinkiä enkä suomalaisuutta, ja mietin millaisenkohan kuvan tuo nyt sitten maailmalle antaa. Nyt tulee ohjelma jostain pikkuisesta keskisuomalaisesta kylästä ja sen asukkaista ja ne ihmiset, maisemat, höveli murre, ne on suomea ja suomalaisuutta. Yksin mökkinsä portailla istuvat matalakulmaiset miehet ja häät, joissa miesten puvut ovat lahkeista ja hihoista aavistuksen lyhyet.

Sytytin kynttilän olohuoneen pöydälle. Ville sanoi, ai laitat kynttilän, nyt on syksy. Katsoin kynttilää ja ajattelin lehdissä ollutta kahdeksan-vuotiasta tyttöä. Olen ollut mietiskeleväisellä ja sisäänpäinkääntyneellä mielellä, ihan onnellinen kuitenkin, se se kai on mun luonto.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs mietit?