Loman jälkeen olen miettinyt, onko tässä töiden paiskimisessa mitään järkeä. Lähinnä mietin sitä tällaisina iltoina, kun jalkoja kolottaa, päässä surisee työasioita ja olen mennä viipottanut koko illan. Vähemmälläkin pääsisi. Toisaalta en tee siellä mitään turhaa. Ja on kivempi yli- kuin alisuoriutua. Ja kiva työhän mulla. Ja se raha. Mutta, niin. Nytkin olen ihan ihan poikki. Toisaalta olen ollut töissä paljon reippaampi kuin ennen lomaa, eli ehkä se teki tehtävänsä.
Vaikka oi, OI, loma sua kaipaan niin...
Olen nyt lukenut Jo Nesbon Harry Hole - sarjaa. Nesbo on siitä kiero ukkeli, että kylmäverisesti antaa tappaa rakastettavat hahmonsa, he jotka ovat Hole-paralle tärkeitä.
Viime yönä näin painajaista, joka varmaan juontuu uuteen dekkari-kuumeeseeni. Ensin uni oli sinänsä viaton, joskin outo, Lisbeth Salander (Millenium-trilogiasta) tanssi siinä tyhjässä huoneessa jätti-ison villalapasen kanssa. Hän selitti, että "Näin kuuluisa Lisbeth Salander tanssii villalapasen kanssa oppiakseen läheisyyttä ja parantuakseen Aspergerin syndroomasta... Se on aika surullista, eikö olekin?". Minä ja Mikael Blomqvist olimme hiljaa taustalla ja ajattelin, on, on se surullista.
Sitten uni vaihtui ja istuin Töölön tullissa Mannerheimintien ja Tukholmankadun välissä. Huoltoasemaa ei ollut, sen tilalla oli valtava parkkialue, jonka takana oli pieniä taloja pihoineen rinteessä (siinä, missä 41:n bussit menevät). Oli lempeä ihana kesäyö, kesäöisellä tavalla yhtä aikaa valoisaa ja hämärää, ja ilmassa tuoksui lämpö ja kukat. Istuin siinä parkkipaikalla jonkun mökin katolla ja sinne kiipesi kaverikseni uusi työkaverini, nuori mies (jota ei siis oikeasti ole olemassa). Hän intti jotain ja juttelimme, kunnes mökin viereen ajoi auto ja sieltä purkautui miesjoukkio, joilla alkoi väkivaltainen tappelu. Työkaverini juoksi väliin vaikka yritin estellä ja miehet sanoivat, joo pidetään sitä tässä meidän välissä kunnes poliisit tulee, se on hyvä välikappale. Yritin soittaa hätänumeroon mutta linja vain kohisi, ja sitten lähdin juoksemaan parkkipaikan viereisten talojen pihaan. Työkaveri juoksi perään ja hänen peräänsä miehet, ja meillä oli ensin etumatkaa, yksi miehistä huusi takana, luuletteko että jaksan tällasta kuntoilua. Tunsin todella elävästi kasteisen korkean heinikon jaloissani, reisissä, juoksin pyykkinarun lomitse, se katkesi ja narut iskivät minua. Tunsin etten enää jaksa juosta ja miehet saavuttivat minua, ja sitten tajusin että tämä on ehkä unta ja samalla kun juoksin kiskoin itseäni hereille, ja sitten ikään kuin riuhtaisin itseni unesta ja heräsin omasta sängystä, vavahtaen, läpimärkänä hiestä, sydän hakaten, huohottaen. Kello oli 03, haamuaika, ja kesti kauan että sain rauhoitettua itseni uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?