En valitettavasti ole synnyttämässä (tänäänhän umpeutuu oma veikkaukseni tytön syntymäpäivästä). Maha on raskas ja nivusia vihloo, selkää kolottaa, nämä vanhat tutut jutut. Kävin äsken kävelemässä, lenkki joka vielä kesäkuussa vei tunnin otti nyt puolitoista tuntia. Ei vauhti päätä huimaa... Mietin siinä köpötellessäni, miten tärkeää fyysisyys ja kropan toimivuus minulle onkaan, miten nyt liikuntakyvyn huomattavasti laskettua sen oikein kunnolla huomaakaan. Pieni ylipaino on jees, mutta en halua ikinä lihoa niin kuin nyt, että sillä on jo vaikutusta jaksamiseen ja kropan toimivuuteen.
Ihan kivoja huomioita, koska olen kuitenkin perusluonteeltani enemmän sohvalla viihtyvä herkkusuu kuin salilla tai lenkillä itseään piiskaava miss terveys ja kurinalaisuus. Nyt haaveilen oikeastaan päivittäin salilla käynnistä ja pitkistä, reipassykkeisistä lenkeistä. Lihaskivusta ja ihanista pikku kolotuksista. Toivottavasti palaudun synnytyksestä hyvin ja pääsen pian ainakin kävelylenkeille.
Jestas miten eleganttia taas. Kävin tässä kirjoittelun lomassa vessassa ja huomasin k o r v a s s a n i kuolleen banaanikärpäsen. Minusta ei ikinä tule hienoa naista, se on taas nähty.
Katsoin aamupäivällä Titanicin. Vähän turhan pitkä makuuni, mutta en toisaalta tiedä, mitä siitä olisi voinut ottaa poiskaan. Kaunis, hieno tarina. Näin sen viimeksi 12-vuotiaana ja silloin nauratti - nyt ei enää naurattanut, mutta en kuitenkaan kyennyt ihan liikuttumaankaan. Mielenkiintoinen on ehkä mielipidettäni kuvaavin sana. Hienoja pukuja, hieno lavastus, ja kuten sanottu: hieno tarina.
Leffan jälkeen katsoin ikkunasta, miten kolme naapurin poikaa kiusasi yhtä ja mietin, että voi kun ei tarvitsisi mennä väliin. Lähdin lenkilleni ja pihaan astuessani kiusaajat lymysivät talon seinää vasten ja kiusattu parkui isoon ääneen pitkin pituuttaan maassa.
Minä: Hei, mitäs täällä... Ooksä kaatunu?
Poika: Nuo löi.... YHYYYYYY... Äitiiiiiiiiii...
Minä: Nyt ei kyllä oo pojat teillä kiva leikki...
Kiusaajat astuvat ripittäytymään: Ei kun se ite kaatu... Se se on koko ajan kiusannu meitä...
Minä (parkujalle) : Hei nousehan ylös siitä, kato, pitäiskö sun käydä vaikka omassa kotona?
Parkuja (aika teatraalisena, yhä maassa) : Äitiiii yhhyy...
Muut pojat: Meiän pitää lähtee...
Minä: Minäkin lähen tästä jatkamaan. Nousehan kuule.
Parkuja nousee, kun yleisö on poistunut.
Mietin kävellessäni, miten poikien maailma on julma ja fyysinen. Mietin itseäni ja taisin siinä ripittäytyä siihen malliin, etten juurikaan eroa Hitlerin kannattajista, kun noin vastahakoinen olin puuttumaan poikien väleihin. Että jos kaikki olisivat tällaisia kuin minä niin maailma ei ikinä muuttuisi kauniimmaksi ja miten välinpitämättömyys on rumaa ja raukkamaista. Ruosk, ruosk, ruosk, kuulkaa kuinka itsesyytöksen raippani viuhuu... Mietin myös, miten tämä maailmanaika on jotenkin vino: olisin mielelläni kumartanut maassa parkuvan pojan puoleen ja vaikka silittänyt selkää, mutten uskaltanut kun pelkäsin pojan isän tulevan antamaan minulle selkään. Miten normaalista kosketuksesta on tullut jotain väärää ja kaikessa on jotain likaista ja taka-ajatuksellista, vaikkei olisikaan.
Lenkkini jälkeen parkuja ja pahin kiusaaja leikkivät sulassa sovussa keskenään. Parkuja tuli eteeni kädet levällään ja uhosi:
- Tästä ei saa mennä, tää on vartioiden aluetta!
Minä: - Kuules nyt... Kyllä tästä saa jokainen kotiin mennä.
Poika (tehden sulavan aiheenvaihdoksen) : - Onko sulla masussa vauva?
- Juu, kyllä siellä on.
- Millon se syntyy?
- No sen pitäis syntyä ihan tässä kuussa... Toivottavasti pian. (pihan lapsetkaan eivät välty kuulemasta, miten haluan jo jakaantua.)
- Mistä se sitten mahtuu syntymään?
- Öhm... Niin... Sitten se syntyy, kunhan se on kasvanu tarpeeks (en todellakaan rupea selostamaan mistä lapset tulevat ennen kuin aikaisintaan viiden vuoden päästä!)...Öhm... (saavun kotiovelle, lasken kassini ja kaivan avaimia. Poika huomaa ostokseni (cokista ja suklaapatukoita, ÖHM):
- Miks sä tollasia kannat?
- Ostin vähän herkkuja...
- Miks?
- Tekee mieli vähän herkutella...
The end.