keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ryöpsähtänyt ruokapostaus

Lueskelin täältä ajatuksia ruoan merkityksestä eri ihmisille, eri asioiden painottamisesta, toisten valintojen paheksunnasta (ja paheksunnan ihmettelystä). En jaksanut lukea alkuperäistä tekstiä johon tuossa Puutalobaby-blogin postauksessa viitataan, se oli kommenttien perusteella vähän mustavalkoinen ja epäselvä enkä jaksanut kiinnostua enää Puutalobabyn kommenttiboksin jälkeen, jossa sen sijaan oli oikein mielenkiintoista ja monipuolista keskustelua.

Mä olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuuden tilanteessa, jossa mietin ruokaa ennen kaikkea, noh, ruokana, en sitä kautta että miten se vaikuttaa kroppaani ja ulkonäkööni. Hurraa, terve suuntaus! Olen hurahdellut vaikka mihin ruokajuttuihin ja etsinyt oikotietä kivaan kroppaan kuumeisesti kuin mikäkin valoa tunnelinpäästä hamuava loukkoon jäänyt kaivosukkeli, olen kokeillut tuota ja tätä ja tuota, ja tietysti paino on siinä sivussa jojoillut villisti. Kaikki on liittynyt kroppaan tai sitten nuppiin, olen hemmotellut suklaalla, tukahduttanut suklaalla, syöttänyt itseäni ähkyyn suklaalla itseinho korvista ulos tiristen. 

Nykyään suhteeni ruokaan ja syömiseen on neutraalimpi. Tällä hetkellä rahatilanteen sanelemana ruoka on oikeastaan ainut juttu, mitä laskujen ja vuokran jälkeen ostan. On myös aikaa enemmän kuin koskaan eli ihan ruokakauppaankin saan nykyään menemään aikaa, kun haluan parasta vastinetta pennosilleni. Uudenvuoden liha luomuna -lupaus on käytännön elämässä kiteytynyt siihen, että ostamme nykyään noin joka toinen viikko paketillisen luomujauhelijaa. Paistelen siitä Nakelle pakkaseen liha-annoksia viikoksi tai pariksi ja lopusta teen Villelle ja minulle lihapullia, jauhelipizzaa tai muuta sinänsä perushuttua, mikä kyllä maistuu nyt aivan juhlaruoalta kun on sen verran harvinaista herkkua. 

Muuten syömme nykyään aika kasvisvoittoisesti, kerran pari viikossa kalaa (lähinnä tonnikalaa tai jotain kirjolohimarinadi-juttuja, mutta ei liikaa muutoksia yhdellä kertaa öhm...), välillä soijaa ja muuten eri kasvissäpellyksiä. Peruskotiruokaa, usein puolivalmisteita, tai esim. valmiita kasvispihvejä pakkasesta ja siihen joku itsetehty höystö. Kasvissosekeittoa aina kun keitän Naken soseita pakkaseen, vähintään kerran kahdessa viikossa.

Ruokavaliossa en siis huomaa sen suurempia muutoksia, ihan sitä samaa peruskotiruokaa, mutta se kiva juttu mikä lihattomuudesta on poikinut on se, että siitä tavallaan vapautuu rahaa. Kasvisvoittoinen ruoka on juustoineen ja kermoineenkin melko edullinen lihajuttuihin verrattuna ja niinpä olen pikkuhiljaa laajentanut luomutuotteiden ostamista, ensin kananmuniin ja sitten muuhunkin, öljyyn, jauhoihin, leipään... Seuraavaksi meillä muuttuu luomuksi maito, en tajua miten olen unohtanut sen.

En suhtaudu ruokaan erityisen intohimoisesti tai kiihkeästi enkä osaa ajatella, että luomuruoka tekisi jotain ratkaisevasti parempaa keholleni tehotuotettuun verrattuna, mutta kieltämättä omatunto on nyt pikkuisen kirkkaampi. Oksettaa ajatuskin teurastamoista, oksettaa elollisten otusten riistäminen Otetaan tuosta kaikki irti niin että siihen pitää investoida mahdollisimman vähän -periaatteella. Samalla tavalla inhottaa ajatella jotain malesialaista maanviljelijää joka sormet verillä raataa pellolla 15-tuntista työpäivää, että minä saisin nauttia mehuni tai hedelmäni edullisesti ja tuoreena, vaikkei sen täällä pohjolan talvessa edes pitäisi olla mahdollista. Olisikohan kausiruoka-ajattelu seuraava askeleeni näissä ruokahommeleissa?

Meillä ruoat teen 98 % minä, mikä on ainakin nyt kotonaollessani ihan ok. Ville on kiitollinen ruokittava ja tykkää yleensä kaikista pöperöistäni ja sellaiselle on tietysti kiva kokata. En ole mitenkään intohimoinen ruoanlaittaja enkä jaksaisi käyttää vaikka kahta tuntia edes juhla-ateriaa varten, mutta sellaisesta suht nopeasta ja simppelistä arkokokkailusta tykkään. 
 
Tykkäisin myös useammin syödä koko perhe yhdessä ja vaihtaa samalla kuulumiset, ei niin että se ruoka vedetään yksin ja ne kuulumiset vaihdetaan facebook-tuttujen kanssa, niin kuin nyt surullisen usein käy. Yhdessä syöminen on mun mielestä myös eräänlainen kunniansoitus ruoalle ja tietysti sille joka ruoan laittoi - siihen on käytetty aikaa, sen syömisestä tehdään mukava pikkuruinen juhla. Olen lapsuudenkodin perintönä saanut hyvät pöytätavat ja haluaisin siirtää ne Nakellekin: syödään yhdessä, kiitetään ruoasta, noustaan yhtaikaa, tullaan pöytään kun kutsutaan. Pitää vähän alkaa tsempata tai muuten Nakke ihmettelee vuoden päästä, mikä on ruokapöytä ja miten voi alkaa syödä kun tablettia ei näy missään... Ja tabletilla en nyt tarkoita alustaa

Kylläpä ryöpsähti tekstiä. Olen tässä naputellut sillä ajatuksella, että kohta Nakke varmaan herää ja pitää lopettaa, mutta siellä se pikkuinen vaan pihalla vetelee unia. Kohta varmaan perushöperönä kotiäitinä käyn itse herättämässä sen kun en malta odottaa milloin se herää, heh.

2 kommenttia:

  1. Huh. Ruoka on jännä juttu. Sen pitää maistua, ravita ja kerätä ihmiset yhteen. Itse opin varmaan vasta relusti 30-vuotiaana makujen palettia ja yhteisöllisyyttä. Se on parasta ruuantekemisessä.

    -kummitus-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo yhteisöllisyys on kyllä tärkeä tekijä ruoan pupeltamisessa! Siihen kuuluu myös kaunis kattaus ja esillepano. Samalla se on sen kunnioittamista, että on niin hyväosainen että saa päivittäin nauttia hyvää, ravitsevaa ruokaa.

      Poista

Mitäs mietit?