lauantai 25. heinäkuuta 2015

Perhe


Vauva nukkuu sylissäni kapalossa. Tutti tiukasti suussa ja levollisena iltaitkujen jälkeen. Hän on tajuttoman kaunis. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa enemmän näitä päiviä blogiin, näitä päiviä kun olen niin onnellinen ja tunnen vahvasti että tämä on elämäni parasta aikaa. Huoleni Nakkea kohtaan on päivittäistä, mutta samalla olen jotenkin kasvanut siihen kiinni. Joinain kepeinä hetkinä ajattelen, ettei hänellä varmasti mitään kovin vakavaa ole, ja useampina hetkinä ajattelen jotenkin vakaasti, että tämä on nyt meidän elämää, oli mitä oli. Ja kuitenkin päällimmäisenä on täyteläinen runsas arkemme, Naken jatkuva kehittyminen, uudet taidot, hän on niin ihana, niin hauska ja nokkela. Matkii vauvan itkua "ääääää" ja esittelee mustelmiaan ja itikanpuremiaan vakavana silmiin katsoen: "Pipi. Au. Auu." Vauva joka on niin täydellinen ja nukkuu yöt välissämme, on niin tyytyväinen ja suloinen, katselee pohdiskelevan näköisenä. Ville jonka kanssa ollaan hyvä tiimi, nauretaan ja halataan, ollaan opittu toistemme tavat olla ja sitten ollaan vielä opittu kunnioittamaan niitä; se ei tapahtunut ihan vuodessa tai kahdessa. Olen keskeneräinen ja kasvunpaikkoja täynnä, liian ylpeä, liian itsepäinen, monta liian ja liian vähän. Aikaa on; näinkin on hyvä. Tämä onnikin voi jatkua - niin, ihan hyvin voi.

5 kommenttia:

  1. Viisaita ajatuksia taas kerran. Pitäis todella vaan kyetä ajattelemaan noin, että tämä on minun /meidän elämä ja näillä mennään. On hankala hyväksyä, että elämän polkua (hmm.) ei loppujen lopuksi kuitenkaan voi valita. Siihen voi yrittää vaikuttaa ja vaikuttaakin, mutta aina tulee yllätyksiä ja muutoksia. Muistelen usein sitä elokuista päivää, kun olin lähdössä Ljubikseen ja käveltiin hietaniemen rantaa ja puhuttiin elämästä: menneistä sattumuksista ja toiveista. Silloin tuntui, että silloinen vaihe jotenkin jatkuisi ja jatkuisi. Mutta äkkiähän asiat loppupeleissä kehittyi. Sulla on jo "ihan oikea" perhe: puoliso, kaksi lasta, kissat, auto ja rivitalo ja lisäksi vielä urakin. Kolmessa vuodessa tuo kaikki (tai no, kissat ja työpaikka oli jo ja tietty Ville). Katsotaan missä ollaan taas muutaman vuoden kuluttua.

    K

    VastaaPoista
  2. Tulipas repaleisia ajatuksia. Ehkä saat niistä kiinni, ehkä.
    K

    VastaaPoista
  3. Oi kiitos kommentista! <3

    Oon tosi paljon viime aikoina miettiny hyväksyntää ja tietoisestikin pyrkiny siihen: Hyväksyä tilanteet ja ihmiset, ihan aidosti hyväksyä. Kuitenkin tuudittautumatta "virran vietäväksi" vaan aktiivisesti elää elämäänsä ja pyrkiä elämään siitä mieluisan. Haastavaa! Kai tää on se "hyvä soturi osaa erottaa milloin taistella ja milloin hyväksyä" tms. juttu :)

    VastaaPoista
  4. Kyllä, tuon soturitaidon kun oppisi. Ettei luovuttaisi, mutta ei myöskään hakkaisi päätä seinään.. Näin ulkopuolelta seuraten vaikuttaa siltä, että sä oot jo edennyt hyvän matkan kohti tuota hyväksyntää ja soturiutta.

    Soturi-viisauden lisäksi muistakaamme tietysti aina (positiivisessa valossa esitettynä) klassikko: Kannattaako? =)

    K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ystävällisistä sanoista!

      Kannattaako on kyllä melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva! :D

      Poista

Mitäs mietit?